Palapelin rakentamisen vaiva ja viehätys

Päätöksenteon pohjaksi, ilmiöiden ymmärtämiseksi ja tulevaisuuteen valmistautumiseksi tarvitsemme tietoa: tietoa kokonaisuudesta, sen osista ja niiden välisistä suhteista. Usein perehtyessämme johonkin asiaan tai ilmiöön tuntuu siltä, että olemme kokoamassa palapeliä, jonka palaset ovat hajallaan eri puolilla. Joskus palaset eivät tunnu sopivan yhteen, kaikkien palasten löytymisestä ei ole varmuutta tai osa palasista on vasta tekeillä. Kuvattava asiakin elää ja muuttuu samaan aikaan, kun kuvaa rakennetaan.

Yksi tällainen palapelihaaste oli viime syksynä tarkastusvirastossa toteutettu projekti, jossa piirsimme kokonaiskuvaa suomalaisen valtionhallinnon kehittämisen elinkaaresta. Hallinnon kehittämisen vaiheiden rinnalle nostimme esimerkkejä siitä, miten hallintoa on tarkasteltu tarkastuksen keinoin – miten tehtyjä uudistuksia ja toimintatapoja on arvioitu, millaista tietoa on tuotettu tukemaan tulevia päätöksiä ja uudistuksia. Työn yhteydessä esille nousi myös viitteitä, toiveita ja odotuksia siitä, millaiseksi tulevaisuus voisi rakentua ja mitä tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan.

Erityisen antoisaksi työn teki se, että hahmotimme palapeliä ja etsimme sen palasia yhdessä hallinnon ja sen kehittämisen parissa toimivien kanssa. Keskustelut, työpajat ja kohtaamiset rikastivat kirjallisten lähteiden kautta piirtyvää kuvaa hallinnon kehittämisen ja kehittymisen vaiheista. Vuorovaikutuksen kautta kuva menneestä, nykyisestä ja tulevasta sai lisää ulottuvuuksia, sävyjä ja syvyyttä. Työn tulos on julkaistu helmikuun alussa Valtiontalouden tarkastusviraston Näkökulmia -sarjassa nimellä ”Hallinnon kehittäminen elää ajassa”. – Kiitokset kaikille työssä mukana olleille.

Työn yhteydessä törmäsimme toistuvasti valintatilanteisiin. Mitä tehdä, kun palasia ei löydy, kuvaan meinaa jää aukkoja, osa löytyneistä palasista on sumeampia kuin muut, osa taas pursuaa yksityiskohtia? Jatkammeko palasten etsimistä, tietoaukkojen täydentämistä, vai hyväksymmekö sen, että kuva on aukkoinen? Syntyykö meille aukoista huolimatta riittävän tarkka kokonaiskuva, pystymmekö käytössä olevien palasten avulla tekemään niitä analyysejä, joita juuri nyt tarvitsemme? On myös mietittävä kustannusten ja hyödyn suhdetta. Voihan olla niin, että suhteessa puuttuvien palasten etsimisen ja aukkojen täydentämisen aiheuttamaan aikaan ja vaivaan lisätarkkuuden tai -informaation tuoma hyöty on olematon. Tai lisäinformaatiosta on jopa haittaa.

Kuvan aukot tai palasten sumeus auttavat meitä myös tunnistamaan niitä asioita, joita emme toistaiseksi ymmärrä tai tiedä. Lisäksi ne antavat avaimia siihen, miten asioita voisi lähestyä: mihin asioihin aukot tai puutteet liittyvät, millaisilla kytköksillä ne vaikuttavat jo tunnettuihin osiin. Palasten liittäminen kokonaisuuteen voi auttaa myös tunnistamaan tilanteet, joissa selkeys saavutetaankin yksityiskohtia karsimalla.
Jokainen ongelma- tai päätöstilanne on erilainen ja edellyttää tilannekohtaista arviota. Tätä tilannekohtaisuutta kuvaa osuvasti kirjailija Håkan Nessner dekkarissaan Kaalbringenin kurkunleikkaaja kuvatessaan ”Borkmannin pistettä”:

”Jokaisessa tutkimuksessa, niin Borkmann väitti, on piste, jonka jälkeen emme oikeastaan tarvitse lisää informaatiota. Siihen pisteeseen päästyämme tiedämme jo tarpeeksi kyetäksemme ratkaisemaan tapauksen pelkällä ajatustyöllä. Hyvän tutkijan on vakaasti opeteltava tajuamaan, koska tähän pisteeseen on tultu, tai pikemminkin koska se on ohitettu. – Juuri tämä kyky, tai sen puute, erottaa hyvän etsivän huonosta.
Huono jatkaa turhaan.
Sillä mitä vaikutti informaatio, jos sitä tulvii vielä riittävyyspisteen jälkeenkin?
– Parhaissa tapauksissa se oli yhdentekevää.
– Tavallisissa tapauksissa se ei aiheuttanut kovin paljon vahinkoa.
– Pahimmissa tapauksissa siitä oli suurta haittaa. Se hämärsi, pirstoi ja aiheutti hankaluuksia. ”

Samoja kysymyksiä tiedon riittävyydestä, oikeellisuudesta ja analysoinnista joudumme puntaroimaan kaikessa asiantuntija- ja päätöksentekotyössä. Mitä monimutkaisempia asiat ja ilmiöt ovat, mitä enemmän niiden välillä on vuorovaikutussuhteita, sitä enemmän tarvitaan myös yhteistyötä ja erilaisia tiedonmuodostuksen lähestymisotteita: tutkimusta, asiantuntijaselvityksiä, tarkastustoimintaa, tilastointia. Mitä vaikeampi ja moniarvoisempi kysymys on pöydällä, sitä tärkeämpää olisi tehdä näkyväksi myös arvoihin ja asenteisiin liittyvät valintakriteerit.

Suomalaisen valtionhallinnon – ja laajemminkin julkisen hallinnon – kehittämisen polku on vaiheikas ja vivahteikas. Hallinto on elänyt ajassa, muuttunut yhteiskunnan muutosten myötä ja ollut vaikuttamassa muutoksiin. Näin pitää ollakin, sillä julkisen hallinnon perustehtävä on turvata yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion toimivuus ja tulevaisuus. Tämä on ytimenä myös marraskuussa 2020 julkaistussa, laajalla osallistamisella laaditussa Julkisen hallinnon uudistamisen strategiassa. Sen lupaus kuuluu: ”Julkinen hallinto rakentaa tulevaisuuden kestävää arkea ja kaikissa tilanteissa toimivaa ja turvallista yhteiskuntaa.”

Julkisen hallinnon strategia ja lukuisat käynnissä olevat kehittämishankkeet jatkavat hallinnon uudistumista, tulevaisuuden palapelin piirtymistä ja rakentamista. Tahollaan eri toimijat muodostavat niitä palasia, joista syntyy tulevaisuuden kokonaiskuva. Se, millaiseksi tulevaisuus muodostuu, päätetään tänään. Tänään päätetään myös se, miten hyvin eri puolilla yhteiskuntaa toimivien tahojen tekemä työ kytkeytyy yhteen nyt ja tulevaisuudessa.
Jatketaan yhteistyötä, jakamista ja vuorovaikutusta yhteisenä tavoitteenamme se, että jatkossakin suomalainen yhteiskunta ja sen hallinto muodostavat yhteentoimivan kokonaisuuden – jatkuvasti elävän ja uudistuvan palapelin – joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tämä blogi on ensimmäinen kirjoitus sarjasta, jossa kevään mittaan pohdimme hallinnon kehittämistä eri näkökulmista.

 

Kategoriat