Intona podcast: Tekstiversio

Tämä on litteroitu versio VTV:n podcast-sarjasta, Intona.

Podcastin keskustelijat:

  • Tiina Väänänen

  • Jasmin Grünbaum

  • Samu Kälkäjä

  • Iines Gullichsen

Intona podcast, jakso 1

Milleniaalit työelämässä – Mitä tahdomme johtamiselta tai työltä ylipäätään?

(äänite alkaa, kesto 19 min)

Tiina: Tervetuloa kuuntelemaan VTV:n uutta podisarjaa, Intona, jossa neljä nuorta asiantuntijaa ja tarkastusmaailman untuvikkoa kertovat ajatuksistaan valtiolla modernisti työskentelemisestä sekä tarunhohtoisesta virkamieskulttuurista. Keskusteluaiheet ovat vakavia, mutta keskustelijamme eivät niinkään. [Välike, taustamusiikkia] Tiina: Eli mun nimi on tosiaan Tiina: Väänänen, ja täällä on mun kanssa kolme muuta äänittämässä tätä podijaksoa. Voitaisko me mennä ihan kierros, että keitä täällä on mun kanssa, ja tämmöinen yksi tehtävä: kuvailkaa teitä itseänne yhdellä sanalla, ja vain ja ainoastaan yhdellä. Saa perustella hieman. Jasmin: Mä oon Jasmin Grünbaum, ja mä sanoisin että mä oon ihmisläheinen. Samu: Mä olen Samu Kälkäjä, ja mä olen riidanhaluinen. Tiina: Haluatko selittää? [naurua] Samu: En. Tiina: Me tiedetään. Iines: Mun nimi on Iines Gullichsen, ja mä oon ratkaisukeskeinen. Se tulee ehkä siitä se ajatus, että näen että kaikki on ratkaistavissa, tavalla tai toisella. Tiina: Ja mun nimi oli tosiaan Tiina, ja mun sana on ehkä aivomyrsky. Toisaalta on semmosta brainstorm-kykyä, mutta sit on kyllä ajatukset välillä semmosia hirmumyrskyjä, että niiden perässä ei aina pysy itsekään. Meitä neljää kaikkia yhdistää se, että me ollaan kaikki tämmösessä samassa talossa töissä nimeltä VTV. Mä en tiedä tietääkö kaikki kuuntelijat mikä VTV on, niin voisitko Samu hieman avata näitä VTV:n portteja? Samu: Valtiontalouden tarkastusvirasto, VTV, tarkastaa valtion taloudenhoitoa sekä valvoo finanssipolitiikkaa ja puolue- ja vaalirahoitusta. Tiina: Näin. Eli siis karrikoidusti voidaan varmaan sanoa, että me pidetään Suomen raha-asioita ruodussa niin sanotusti. VTV:llä meillä on melkein 150 huippuasiantuntijaa tarkastamassa meidän valtionrahojen käytön tehokkuutta, ja sitä että asiat menee aina sentilleen just niin kuin pitääkin mennä, eikä yhtään yli tai ali. Sen lisäksi että meillä on näitä superasiantuntijoita, niin meillä on myös me neljä nuorta tarkastajaa, jotka ovat tulleet taloon aika lailla suoraan uunituoreina yliopistomaailmasta. Se minkä takia meidät on nyt koottu tässä yhteen on se, että meillä on paljon tuoretta ja freesiä näkemystä maailman menosta, vaikka meillä oikeastaan ne kokemusten tuomat virkavuodet puuttuukin. Nythän me tässä taas kokeillaan rohkeasti uutta tapaa viestiä, ja ensimmäistä kertaa VTV:n historiassa me julkaistaan ulkoiseen käyttöön tulevaa podcastia. Tässä on tarkoituksena, että halutaan pitää meno melko rentona, mutta toisaalta olisi tarkoitus olla myös vähän asiallinenkin siinä sivussa. [Välike, taustamusiikkia] Tiina: Tänäänhän meillä on aiheena milleniaalit työntekijöinä. Voitais aloittaa ihan sillä, että mitä ajatuksia teillä herää milleniaaleista? Aloittaako Jasmin? Jasmin: No joo. Mulla on ehkä sellainen ajatus, että mä tiedän että mä oon ite milleniaali, mut… mulla ei siis ole aavistustakaan et miten milleniaali määritellään. Samu: Joo, ei mullakaan… Luin vain että jotain 80-, 90-luvulla syntyneitä. Kuulemma hirveän vaikeita ihmisiä, mä en ainakaan oo. [muut naurahtavat] Samu: En tiedä, ei oo sulla Iines jotain tietoa tästä? Iines: No… Faktuaalista määritelmää mullakaan ei ole tarjota, mutta se mitä tulee tähän milleniaalit työelämässä -ajatukseen, niin esimerkiksi Päivi Nerg on 2019-vuoden lopulla todennut Uusi kaiku -nimisessä blogissaan, että noin puolet nykyisestä valtion henkilöstöstä on jäämässä työelämästä pois. Eläköitymässä. Ja se tarkoittaa aika isoa lukumäärää ihmisiä. Tämä tyhjiö täytyy toki paikata jollakin väestönosalla, ihmisillä. Milleniaalit ovat näihin arvioituihin lopettamispäivämääriin mennessä varmaan viimeisetkin milleniaaleiksi luettavat, valmistuneet korkeakouluista ja tulossa työelämään. Osa on sitten ollutkin jo jonkin aikaa, ja luoneet virkamiesuraa esimerkiksi jo jonkin aikaa. Mutta tästä näkökulmasta milleniaalit ovat ehkä tuomassa semmoista isoa muutosta paikatakseen sitä tyhjiötä, joka sitten eläköityvistä virkamiehistä meille jää. Tiina: Totta. Se on itse asiassa aika hauska, kun mäkin vähän tein pientä taustatutkimusta tuolla netin puolella, niin siellä ensimmäiset blogitekstit milleniaaleista löytyy vuodelta 2006. Sehän on siis melkein 15 vuotta sitten. Että sinänsä milleniaalit on ollu aika pitkään jo uusi ilmiö, mutta tähän on koko ajan enemmän ja enemmän herätty että milleniaalit tulee. Tässähän meitä nyt on neljä milleniaalia sitten täyttämässä näitä eläköityviä työpaikkoja. Meillähän oli alun perin tarkotuksena tässä podcastissa, että me kysytään yleisöltä kysymyksiä, joihin me sitten vastataan täällä meidän podcastissa. Me Twitterissä yritettiin vähän keräillä kysymyksiä, ja se oli oikein tuloksellista, sillä kysymyksiä saatiin pyöreät nolla. [muut naurahtavat] Tiina: Mutta onneksi saatiin kuitenkin muutamia kommentteja aiheeseen liittyen muun muassa Facebookista. Sitten kerättiin ihan tietoisesti kaveripiiristä ja ystäväpiiristä ajatuksia että mistä me voitais tänään puhua tässä milleniaali-jaksossa, että mikä siinä ehkä herättelee sitten valtionhallinnon puolella. No niin, eli voidaan mennä ihan ensimmäiseen aiheeseen ja väitteeseen, joka on että milleniaalit on niin hitsin vaikeita. Tästä on kirjoitettu paljon uutisissa ja lehdistössä, on tutkittu paljon että minkälaisia milleniaalit on ihmisinä. Muutamia otsikkoja heräsi, Kauppalehdestä esimerkiksi… Jasmin: Milleniaalit eivät kaipaa menestystä vaan onnistumisia. Tiina: Ja sen jälkeen Talouselämä on kirjoittanut tästä tekstin myös, ihan oma suosikki-otsikkoni on… Iines: Ahdistuksestaan jauhavat milleniaalit ovat uusi normaali. Pirstaloitunut yhteiskunta ja työelämä loi sitoutumiskammoisten sukupolven. Tiina: No niin, arvon kollegat, minkälaisia ajatuksia tämä herättää meissä todellisissa milleniaaleissa? Olemmeko me näiden väitteiden mukaisia? Samu: No mä luin ton Kauppalehden uutisen, ja… Mä jäin miettimään tota menestymistä, onnistumista. Ehkä ei tämä kirjoittaja kovin tarkkaan sitä sitten avannut että mitä hän tarkoittaa vaikka menestymisellä. Mutta ehkä mä jotenkin ajattelen, että meidän sukupolvelle menestyminen on jotenkin sarja onnistumisia. Että merkityksellisessä työssä jos kokee onnistumisia, niin se koetaan menestyksenä. Ainakin mulle se on niin. En mä kaipaa sitä ehkä vanhemman sukupolven ulkoisia menestyksen merkkejä, isoa omakotitaloa Westendissä ja… iso maasturi ja neljätoista… Iines: Lasta. Samu: Lasta. [naurua] Samu: Ei, vaan venettä. Mä oon liian laiska sellaiseen. Ei mun hermot kestäis. Mä mieluummin koen sen menestymisen siinä, että mä teen jotain merkityksellistä työtä hyvin. Ihan lopulta sitten sama että näkyykö se ulkoisesti jotenkin. Jasmin: Jep, ja se merkityksellisyys on niin erilaista kyllä riippuen henkilöstä. Että se, että on vaikka valtiolla töissä, voi monelle olla itseisarvo. Mutta sitten toiselle voisi olla että saa tehdä töitä just sen yhden aiheen kanssa jota rakastaa. Samu: Kyllä. Iines: Kyllä. Tohon sitoutumiskammoisuuteen herää sellainen ajatus, että osaltaanhan se saattaa johtua siitäkin mikä erottaa meitä ehkä muista sukupolvista. Me ollaan hirveen totuttuja lyhyisiin määräyksiin, pätkätyöhön, jolloin tavallaan ei oikein voinukaan sitoutua, kun on tavallaan aina siintänyt se… määräyksen loppuminen siellä horisontissa. Ja tietää että okei, no mä olen nyt tän puoli vuotta tässä, sitten en tiedä yhtään missä. Niin sehän myös vaikuttaa tähän mitä Samukin mainitsi äsken, että en mä voi ostaa omakotitaloa Westendistä, jos mulla loppuu työt puolen vuoden päästä, niin kuin näillä näkymin. Että se energia menee siihen, että sit miettii että mikä on seuraava määräys. Tiina: Niin, ja sehän on tosiaan ihan totta. Mun molemmat vanhemmat ovat tehneet pitkän uran kanssa julkisella sektorilla, ja siinä huomas sen että kun mä sain tän Nuoret asiantuntijat -ohjelman työpaikan, ja se kesti puolitoista vuotta. Sehän tuntui ihan lottovoitolta kaikkiin kavereihin verrattuna, jotka sai kolmen kuukauden pätkää aina peräjälkeen. Ja sitten taas huomasi sen että mun vanhemmat oli aivan paniikissa sen jälkeen kun puoli vuotta oli jo mennyt, että [matkii huolestunutta vanhempaa] onko sulla nyt jo se sopimus siellä, joku toinen odottamassa? Mitä nyt tapahtuu? [jatkaa normaalilla puheella] Mä olin ihan silleen että herranjestas, että tässä on vielä vuosi aikaa, että ei tässä ole mitään hätää… että tosi hyvä tilanne. Iines: Yksi asia mikä kanssa on vaikuttanut tähän ehkä, että miten katsoo työelämää, on se että aina kun me opiskeltiin, niin Suomen talous ei ehkä ollut ihan korkeasuhdanteessa. Eli jotenkin odotus siitä, että edes saa työpaikan kun valmistuu, oli bonusta. Tiina: Kyllä. Iines: Että odotukset ei olleet hirveän korkealla. Jasmin: Kyllä. Tiina: Siis mä olen aloittanut itse esim. lukion vuonna 2008, jolloin finanssikriisi iski täydellä teholla. Että periaatteessa kaikki mun yhteiskuntaopin tunnit ja taloustieteen opinnot ovat sen jälkeen perustuneet hyvin pitkälti finanssikriisiin, ja siihen että maailma on ihan sekaisin ja kaikki on epävarmaa. Samu: Kyllä. Tiina: No niin. Voidaan itse asiassa siirtyä sitten seuraavaan aiheeseen siitä, että milleniaalit on niin vaikeita. Pitää vähän antaa neuvoja sitten kuulijoille, että mitenkä meidän kanssa pitäis toimia? Miten meitä pitäis johtaa? Voiko se johtamistyyli mikä milleniaalille sopii, niin voiko se sopia myös muille? Nouseeko tästä mitään ajatuksia kellään? Jasmin: No, mä voisin aloittaa. Yksi tällainen tosi selkeä tapaus, mikä meillä on tullut tässä tän puolentoista vuoden aikana kun me ollaan VTV:llä oltu töissä, oli se että meille annettiin projekti, jolla ei ollut mitään tarkkaa, selvää lopputulosta. Eli meille annettiin periaatteessa vapaat kädet tulla tiettyyn abstraktiin tavoitteeseen. Ja mä sanon että… tällainen työskentelytapa ei välttämättä sovi kaikille. Mutta ainakin tälleen mulle, en tiedä voiko yleistää kaikille milleniaaleille, mutta tällainen itseohjautuvuus ja mahdollinen tuki kuitenkin oli esimiehillä. Niin tämä kombinaatio ehkä siitä. Tiina: Mites Iines? Iines: No tähän itseohjautuvuuteen liittyen, ja tähän kontaktiesimieheen, niin sehän on sellainen selkeä. Mitä milleniaalina itse kokee tarvitsevansa, ja mä luulen että myös milleniaalit mun ympärillä tarvitsee, niin on esimiehen kanssa aika avoin ja vuorovaikutuksellinen suhde. Ja että se on tavallaan sellainen kannustava, valmentava ja aika semmoinen ad hoc -tyyppinenkin, että se ei riitä että tavataan puolivuosittain, esimerkiksi perinteisen suoritusarvioinnin parissa. Vaan että se on luontevaa ja se on sellaista nousee tapauskohtaisesti, ja hyvin matalalla kynnyksellä. Eli silloin kun sitä asiaa tulee, tai kaipuuta kannustukseen tai ihan mihin tahansa, niin se kynnys ottaa yhteyttä omaan esimieheen olisi matala. Mitäs, Tiina:, oliko sulla jotain täydennettävää? Tiina: Joo. Mun mielestä tässä itse asiassa tosi hyvin korostuu teidän puheenvuoroista se, että ensinnäkin nämä työtehtävät. Me halutaan vähän tommoista, niin kuin löyhemmät raamit sille työskentelylle, että me ei haluta semmoisia selkeitä askeleita työtehtäville, että mitä meidän pitää tehdä. Mutta sit toisaalta kun meillä tulee niitä ongelmatilanteita näissä löyhissä raameissa, niin me halutaan että siinä on esimies, jolle me voidaan mennä keskustelemaan. Ja hakemaan sitä sparraustukea, että mihin suuntaan, mikä on seuraavat stepit mitkä kannattaa ottaa, mihin suuntaan lähteä. Mitäs Jasmin, täydennät? Jasmin: Täydennän vaan sen, että tää vaatii sekä esimieheltä, että hän on avoin ja valmis tähän, mutta myös työntekijältä itse uskallusta ottaa näitä asioita sillai itsekin matalalla kynnyksellä. Mennä sanomaan että hei, tää tapahtu, tää ei ehkä tuntunut niin kivalta, voitko auttaa tässä? Ja usein ehkä siihen ei olla totuttu, vaan halutaan itse pärjätä jotenkin yksin. Iines: Että tässä voidaan ehkä puhua myös semmosesta, ikään kuin madaltuneesta hierarkiasta. Että esimies ei ole ehkä enää sellainen, vähän niin kuin etäinen vaikeasti lähestyttävämpi hahmo, jolle ei voi ihan pikkuasioista mennä sanomaan. Että on koettu, että tää asia on nyt niin vähäpätöinen, tai ei meillä ole nyt suunniteltua tapaamista. Tai tämän tyyppistä, mikä siellä on ehkä ennen ollut, niin se on varmasti semmoinen mitä me edellytetään. Että semmoinen hierarkia olisi huomattavasti matalampi. Tiina: Joo, mä en usko että me, kukaan milleniaali jaksaa odottaa sitä että kerran vuodessa käydään kehityskeskustelut, ja sitten katsotaan että menikö viime vuosi hyvin vai huonosti. Vaan se tarvitaan oikeasti melkein tosi lyhyellä, päivänkin varoitusajalla, että okei, mä tarvitsen nyt apua. Jasmin: Jep. Ja veikkaan, että uskallan sanoa että myös muut kuin milleniaalit eivät halua tätä kerran vuodessa olevaa… Tiina: Niin, tuskin kaikki. Mut kyllä varmaan semmoisiakin ihmisiä on, jotka eivät halua pitää liikaa yhteyttä esimiehen kanssa. Että meitä on moneen junaan. Jasmin & Iines: Kyllä. Samu: Mutta sitten jos miettii että mitä se vaatii… tällainen esimies, jonkinnäköisenä tukihenkilönä meiltä työnantajan näkökulmasta, niin ehkä se on myös sitä, että meidän pitää jollain lailla osoittaa että me aidosti halutaan sen työnantajan parasta. Tiina: Niin. Samu: Katsotaan että okei, tämä mitä mä teen, niin mä teen sen talon puolesta ja hyvällä mielellä. Tiina: Mut ehkä siinä tulee just tämä Kauppalehden otsikko, että me ei haluta menestymistä, vaan me halutaan onnistumisia. Että toikin on sitä, että me oikeasti halutaan onnistua siinä meidän työssä ja tehdä sitä sille talolle. Sitä työtä. Iines: Jep. Ja siinä on sellainen yhteinen, jaettu tavoite. [Välike, taustamusiikkia] Tiina: No vaikka me niitä kysymyksiä ei kauheasti sieltä Twitterin kautta saatu, niin me saatiin kuitenkin muutamia kommentteja meidän ystäväpiiristä. Me kuultiin tosi paljon mielenkiintosia tarinoita, että minkälaisesta johtajuudesta milleniaalit tykkäävät. Yksi kommentti oli tämmöinen, että henkilöllä, niin heillä ei oikeastaan ole semmoista suoraa esimiestä, vaan heillä on vähän niin kuin lainausmerkeissä tämmöinen “kasvun mahdollistaja”, jonka kanssa käydään tämmöiset rutiininomaiset kehityskeskustelut. Mutta sitten on kans tämmösiä erilaisia keskusteluja, missä mietitään että missä on onnistunut, missä pitäisi kehittyä. Niitä käydään jopa siis aika tiiviillä tahdilla, melkein joka kuukausi. Ja siinä samassa tilaisuudessa pystyy sitten purkamaan kaikkia työyhteisöön tai työhön liittyviä murheita tai asioita, mitkä ovat ehkä jääneet sit askarruttamaan. Se on jännä siinä mielessä että tämä henkilö ei kuitenkaan ole sitten se suora pomo, joka ehkä päättää tämmösistä työsuhdeasioista, vaan se on enemmän ehkä sitten tämmöinen mentori-ihminen. Jasmin: Niin, mä voisin lisätä tähän, että nyt kun mä kuuntelen tätä kommenttia, niin mähän huomaan, että mehän itse tehtiin tätä samaa meidän projektissa. Että me aina välillä keskusteltiin siitä että mikä asia meni meidän mielestä hyvin ja missä haluttais kehittyä. Ja yritettiin löytää niitä asioita että miten joku voisi saada tehtäviä, jossa se pääsisi kehittymään just tällä tietyllä jutulla. Tiina: Kyllä, aivan oikeassa olet siinä. Jasmin: Eli siinä ei todellakaan tarvitse olla mikään esimies, vaan enemmän just tällainen kollega sparraamassa. Tiina: Niin, niin. Siis mentori-sparraaja, tämmöinen esimies. En mä edes tiedä mikä olisi hyvä sana sellaiselle. Samu: Ei sille varmaan oo mitään. Tiina: Mm. Mut me ollaan nyt kaikki milleniaaleja, ja itse asiassa koska me milleniaaleista kerran puhutaan, niin mä haluaisin kysyä vielä jokaiselta teiltä henkilökohtaisen kysymyksen. Eli mitä te haluatte johtamiselta? Lyhyt kommentti, mitä te haluatte teidän esimieheltä? Samu: Mä haluan esimieheltä sitä, että se pystyy ulkopuolisena ihmisenä näkemään vähän, että missä mä olen hyvä ja missä mä en ole hyvä. Se voi kertoa mulle asiat pönkittääkseni minun hyvin rajallista itseluottamusta, ja sitten – [kaikki purskahtavat nauruun] Samu: Että kykenisin kehittämään niitä mun heikkouksia. Tiina: Hyvä. No mites Iines? Iines: Mä kaipaan vuorovaikutusta. Aika lailla samoista syistä kuin Samukin, että mä haluan kuulla missä mä olen onnistunut, jotta olen motivoitunut jatkossakin. Ja mä haluan rakentavasti tottakai kuulla myös sen, että missä mun pitäisi kehittyä. Tiina: No mulla on kanssa sitten ehkä semmoinen, että mä haluan kanssa just tuota vuorovaikutusta. Että juuri ne hetket, kun on itse tosi solmutilanteessa oman työn suhteen, niin pääsee sitten avaamaan niitä sen esimiehen kanssa. Hän pystyy sit sparraamaan ja aukomaan niitä. En nyt sano että tarvitsen psykologia, mutta hyvin läheltä mennään niin sanotusti. Tiina: Ja mitäs Jasmin? Jasmin: No, mä komppaan teitä kaikkia, en välttämättä ihan psykologia mutta siinä rajamailla kans varmaan. Mut ehkä yksi asia, mikä on sillai ensimmäinen askel näihin kaikkiin, ois just se että on matala kynnys ottaa yhteyttä, tai päästä puheille. Samu: Kyllä. Jasmin: Se on varmaan kaiken A ja O. Tiina: Joo, eli me voitais itse asiassa sitten jo jatkaa meidän finaaliaiheeseen. Yksi mielenkiintoinen kommentti, mikä taisi tulla Facebookin kautta, oli että 2000-luvulla syntyneetkin ovat jo työelämässä. He tekevät vähintään harjoitteluita valtiolla pian, ellei jo nyt. Z-sukupolvikin kannattaa siis saman tien ottaa jo mukaan kierrokseen. Milleniaalit eivät varsinaisesti mikään uusi juttu ole. No joo, täähän herättääkin oikeastaan kysymyksen, että no, miksi milleniaalit ovat niin ihmeellisiä? Miksi heitä on tutkittu jo se 15 vuotta, ja miksi heitä tutkitaan edelleen? Tähän lopputulokseen ehkä voikin kysyä, että ollaanko me oikeasti sitten jo vanhoja? Iines: No, mä ainakin oon. Tiina: No joo, Iines on tommonen eläkeikää kovin vauhdikkaasti lähestyvä henkilö [naurahduksia] Iines: Kyllä se näin on. Tiina: Joo, ja ehkä tässä voisi loppuun todeta sen, että eihän milleniaalit oikeesti olla mitään ihmeellisiä ihmisiä. Elämä on yhtä suurta jatkumoa, meitä ennen on ollut joku toinen sukupolvi. Onko niillä joku nimi? Iines: On. Kaikille on. Tiina: Mikä se on? Iines: Mut mä en just nyt muista sitä. Tiina: Kaikille on. Niin, no tää nyt kuvastaa – Iines: On Y:tä, Z:aa, X:ää – Tiina: Niin. Iines: X, se on ehkä X. Tiina: X vai Y? No ihan anyhow. Tiina: Tässä ehkä juuri huomaa sen, että aina on uusi sukupolvi joka tulee. Joka kerta heitä ihmetellään, joka kerta heitä tutkitaan, joka kerta todetaan että he ovat aivan erilaisia kuin edeltäjänsä. Eli oikeastaan tässä nyt voidaan todeta, että tää on ihan normaalia. [Välike, taustamusiikkia] Tiina: Ja tämä jakso alkaakin olla tässä. Ensi kerralla me keskustellaan meidän suosikkiaiheesta, jossa me kaikki ollaan suuria kokemusasiantuntijoita, eli yhteistyöstä. Meillä on aika paljon siitä kerrottavaa koska meillä oli yhteinen kehittämisprojekti, jota me työstettiin semmosen vuoden ajan. Mutta siihen asiaan palataan seuraavassa jaksossa, ja ei muuta kuin oikein ihanaa päivänjatkoa kaikille kuulijoille. Jasmin: Moi moi.